Pakkasta kolmenkymmenen asteen haitarilla

Talvi tekee temppujaan, pakkasmittari huiteli viime viikonloppuna -35 asteessa ja vuorokauden aikana laski miinus viiteen. Positiivistä kovassa pakkasessa on, että luonto on valokuvaamiseen oikein otollisen näköinen, huonona puolena sitten se että itse kuvaaja jäätyy alta aika yksikön. 

Näissä alla olevissa otoksissa pakkasta on -29 astetta.

Ei paljon pihahommia tarvinnut suunnitella noilla pakkasilla. Ilmatila lämpeni sen verran nopeasti, että monessa paikassa oli putket varmasti koetuksella. Noh, meillähän tätä ongelmaa ei toistaiseksi ole, joka paikka on kyllä jäässä mutta ei putket, kun ei niitä vielä ole.

Pakkasen lauhduttua pääsimme jälleen rannan raivuutouhuihin. Vähälumisuus antaa nimittäin edelleen oivan työalustan kaislikon ja rannan risukon tuhoamiseen.

Kaislat ovat muuten yllättäen aika haastavia poltettavaksi. Kytevät kyllä ja saavat aikaan komean savun pössäkän, mutta liekki meinaa jäädä onnettomaksi.

Lasten luistinrata on hienossa kunnossa, kyllä tuossa kelpaa päästellä. Palopäällikkö ja ylimmäinen työnjohtaja laittoi manttelin päälle, mutta silti meinasi vilu yllättää, kun ei millään malttanut pysyä pesässä lämpöisessä.

Luonto näyttää jo merkkejä alkavasta keväästä, jossain välissä on aurinko ehtinyt jo jääpuikkojakin sulattelemaan kallion reunaan.

Kaisloille kyytiä

Ranta on päässyt yli kolmenkymmenen vuoden käyttämättömyyden saatossa pahasti rehevöitymään. Teimme kesällä yhden lähes epätoivoisen kaislikonraivausyrityksen, jolloin saimme tehtyä laiturille tilaa. Tuossa bloggauksessani arvion, että kaislaa olisi parin metrin leveydeltä. Nyt kun olemme tilanteen nähneet jäältä käsin on tuo suorastaan rajua kaunistelua. Kaislikkoa on koko rantaviivan mittaisesti sellainen 4-6 metriä leveä kaistale.

Lumeton alkutalvi ja tasainen järven jää antaa siis meille hieman tehokkaamman mahdollisuuden kaislikon torjuntaan.

Pakkaset sen sijaan hieman rajoittavat intoa, mutta alkavien lumisateiden pelossa päätimme kuitenkin tehdä ensimmäisen iskumme kaisloja vastaan.

Mönkkäriin aura kiinni, kaisat nurin ja kasalle. Toiveikkaana otin myös lumikolan työvälineekseni mutta aika nopeasti kävi ilmi, että kokolailla näpertelyä on sillä tuusaaminen. 

Isännältä meinasi kyllä sormet ja varpaat tippua pakkasen puremana mutta melkein puolet rannasta on nyt käsitelty. Toivottavasti tästä nyt jotain hyötyä edes on kesää ajatellen. Pääsiäiseksi on taasen luvassa kokolailla komea kokko näistä emmeistä.

Jää on jo todella paksua ja paikon aika kirkastakin

Kaislikossa suhisee - kirjaimellisesti

Millingtonissa on rantaviivaa sellaiset kolmisensataa metriä. Kuulostaa hyvältä, kivalta, ihanalta ja sairaan siistiltä, eikö?

Eihän tämäkään tietysti mene niin kun strömsöössä. Sen lisäksi, että rannan maanpuoleinen osa on vaatinut raivokasta raivuuta, eikä ole valmis vieläkään, vaatii myös vedenpuolinen osa toimenpiteitä. Kaislat ja muut vesiheinät ovat vallanneet vedenrajan parin metrin leveydeltä koko rantaviivan osalta.

Lapsethan ovat toki uimassakin käyneet, eikä pieni kaislikko yhdistettynä mutapohjaan toki haittaa uinnin riemuja pätkääkään, mutta kelit ovat sen sijaan uimista hieman rajoittaneet.

Tästä huolimatta tarkoituksenamme on hieman siistiä myös rantaa tuolta veden puolelta. Kaislikko vaatii niittämisen ainakin kahtena peräkkäisenä kesänä jotta se häviäisi. Kävimme testaamassa Fiskarsin pitkiä kääntyväteräisiä puutarhasaksia tähän puuhaan.

Hikistä hommaa ja olkapäille hubaa touhua, mutta veneellisen rehuja kuitenkin saimme järvestä poistettua. Jipii enää 290 metriä jäljellä! Ei ihan valmista tullut tällä menetelmällä yhdessä illassa. Housut kyllä kastui molemmilta ja tänä kesänä voi tehdä tiukkaa sanonnan "kyllä kesä kuivaa sen minkä kasteleekin" toteutumisen kanssa.

Järveltä pois tullessamme luontoäiti tarjoili taasen niin kauniin näytöksen, että oli juostava oikein kunnon kamera sisältä hakemaan. Olkaapa hyvä, luonnontaideteoksia kameran takaa!