Cairnterrierri Rambo - tuo luonteikas laumanvartija

Perheessämme on pari päivää ollut ilmoilla pientä hässäkän tuntua. Olemme saaneet uuden perheenjäsenen kahdeksan viikkoa vanhan Elwiira neidin. Pikku riiviö on mullistanut jälleen kerran koko perheen elämän.

Lauman vanhin 4.5-vuotias Rambo cairn on luonnollisesti hieman tolaltaa uudesta tulokkaasta, koska ei tiedä mikä tuo ympäriinsä väkkärän lailla pyörivä ja koko ajan pureva otus oikein on ja miksi se on tullut häiritsemään hänen poikamiespäiviään. Perusasiat ei Rambolta kuitenkaan ole onneksi unohtuneet - toisin kun ilmeisesti perheen ihmisväeltä.

Kävin aamulla ruokkimassa kanat Rambon kanssa ja annoin puolelle porukasta ruuan sisälle ja toisille ulos. Rambo jäi pihalle pitämään vahtia ja minä sisälle aamukahville. Täsmennyksenä vielä, että meillä kanat eivät pääse vapaasti ulkoilemaan talvikodissa, koska naapurit ovat niin lähellä ja vilkkaasti liikennöity tie menee ihan kanalan vierestä.

Ulkona tuulee aikatavalla ja reippaan puolentunnin päästä katselin ulos, josko herrakin haluaisi jo sisälle lämpimään. Mitä silmäni näkevätkään?!?!? Kanalan tarhan ovi on sepposen selällään, muutama kana tepastelee tarhassa ja Rambo pönöttää ovella. Kaukaa näytti siltä kun söisi jotain maasta ja mielessä ehti jo käydä, että kanapaistiko se siellä on käsittelyssä.

Hilipatirippaa hameen helmat korvissa pihalle (ei muuten sattunut polveen yhtään)! Ensimmäsitäkään lintua ei näy pihalla ja tarhassakin vain neljä kanaa. Paniikki jo valtasi alaa, mutta niin kanat kun koirakin ovat aivan rauhallisia, jopa viime joulunalla kuoriutunut Sylvikin tepastelee tyytyväisenä ja kuopsuttelee maata ihan niin kun kaiken kuulusiinkin olla näin. Sylvi on siis kanan alta syntyneenä erityisen arka kana.

Laittelin tarhan oven kiinni ja sydän pamppaillen menin tarkastamaan tilannetta sisälle kanalaan. Joka ikinen nokka oli tallessa! Rambo oli siis mitä ilmeisemmin huomannut, että ovi oli pamahtanut auki ja hoiti hommansa ja huolehti etteivät kanat joudu vaaraa ja pääse karkuteille. Homma siis hallussa niin kun kuuluukin.

Hieno poika! Tästä hyvästä sai kaksi ylimääräistä herkkupalkintoa. Ja emäntä huomenna tarkempana sen oven kanssa!

Evästä elukoille talveen

Kun ei kerran ole keliä heinän tekoon niin kuivataan sitten kerppuina. Aloittelin varovaisesti apilasta (kiitos vinkistä Lintutila Siltajoen sirkus) ja jos sää ei poutaannu täytynee jatkaa nokkosilla. Maitohorsmaa olisi niin paljon, että se olisi kätevämpää kuivata seipäillä, mutta eihän tuolla kaatosateessa mikään kuivu!

Apilakerput aiheuttivat vaan pienen järkytyksen perheemme vahtikoiralle Rambolle, kun unohdin hälle kertoa että tuommosia ripustelen aitankuistille kuivamaan. Mahdottoman rähinän jälkeen herra suuri herra Rambo tetsasi matalana aitanportaita pitkin kuistille todetakseen ettei nuo mamman asentamat huitakkeet olleet hänen perheelleen vaaraksi.

Tahtoo välillä tyttöjen juttuja!

Mottorsahaa, raivaussahaa, rälläkkää, talttaa, pilkekonetta, vasaraa ja hohtimia!!! Rakastan käsillä tekemistä ja on ihana nähdä omien kätöstensä jälkiä. Etenkin siinä vaiheessa kun syntyy valmista. Ja mikä parasta puuhailla yhdessä tuon armastukseni kanssa.

Lievästi ja valikoidusti kärsimättömällä luonteellani on vaan äärimmäisen haastavaa pilkkoa näitä meidän major-kokoluokan projekteja itselleni tyydyttäviin kokoonpanoihin. Juu, juu tiedetään tämä on 10-vuoden projekti eikä pääty sittenkään. Mutta on kun on niin paljon kaikkea tekemistä mihin haluaisi ryhtyä.

Piha on mullinmallin. Tänään kyllä älysin, että luojan lykky olen näemmä haravoinut nurmikon syksyllä tai sitten tuuli on puhdistanut pihan lehdistä (ja ei en puhu nyt kaupunkikodistamme, siellä käytettiin vähän "vilunkia" syksyllä).  Paljun piilotus on edelleen vaiheessa, kivet on kasalla odottamssa sitä oikeaa hetkeä, rannassa pitäisi käydä siivoamassa kaisloja ennen kun järvi vapautuu jäästä lopullisesti, pensaita pitäsi leikellä, huussille pitäsi kunnostaa polkua (kohta uppoamme lälliin polvia myöten), halkokasa ei kasva tai kasvaa mutta pöllit ei vaan lopu, lammasaitaa pitäsi värkätä jajajajajajaja....

Niin mitä ja? Minä haluan välillä tehdä tyttöjen juttuja. Tiedättehän, terapeuttista nykertämistä kuopsutusta ja nyppimistä. Jotain visuaalisesti kaunista, ei mitään mikä pitää kamalaa ääntä tai saa aikaan tuhottoman sotkun ja ravistaa ranteita niin ettei illallakaan pysty omaa nimeään kirjoittamaan. Mutta ei, eihän se nyt sovi kun on paljon tärkeämpiä hommia tehtävänä ja keskeneräisyyden sietoharjoitukset tekemättä.

Tästä kaikesta huolimatta uhmasin tänään kaikkea ja tein myös tyttöjen juttuja. Istutin kaksi viikoa istutusta odottaneet orvokit muraattien kera amppeleihin. Eihän nämä nyt kovin loisteliailta näytä kun yöpakkaset ovat kaunokasia hieman runnelleet ja sadepäivä ei anna sitä vähäisintäkään armoa, mutta kyllä ne tuosta elpyy.

Pelargoniat saivat myös isommat ruukut ja vähän lisämultaa juurilleen. Yritetään sitkistellä hengissä kesään saakka, samoin kun tämän komean jouluruusun kanssa.

Herukkapensaissa on jo ihan jättimäiset silmut, samoin syreeneissä! Mitenkähän noille käy? Yöpakkasia pukkaa vielä ihan varmasti ja rankemmalla kädellä. 

Päivän ehdoton kruunu on kuitenkin meidän oma rakas karvakuonomme Rambo. Ihana söpöläisemme, jonka juuret ovat lähtöisin Skotlannin nummilta. Herra toteuttaa esi-isiensä verenperintöä vähän turhankin kuuliaisesti. Eilen aamulla oli käynnissä kova jyrsijäjahti ja luulin sen jääneen vain leikiksi, joka ei johtanut mihinkään. 

Väärin luulin, tänään ei ole ruoka maistunut ja ulkona olokin on vähän tikkuista. Herra oksenteli matolle muutaman kerran ja jäi sitten sisälle itsekseen kun läksimme puuhastelemaan. Iltapäivällä laittelin kaikessa rauhassa ruokaa pöytään kun kantapääni alta kuuluu turskahdus. Hieno homma, herra Rabbe Rambolainen oli saanut oksennettua vatsaansa kaihertavan kohtuu kokoisen hiiren pään siihen salin matolle ja nyt se köllöttää minun villasukkani kantapäässä. Kiitos ja kumarrus - tehtävä täytetty, eläimeltä on nirri pois, eikä se enää meitä häiritse (siis jyrsijä, Rambo elää ja voi hyvin).