Jäähyväiset lapsuuskesien maisemille

Olen ollut onnekas, minulla on ollut mahdollisuus tutustua lähes kaikkiin isovanhempiini, sekä isäni ukkiin ja äitini mummoon, sekä pappaan. Lapsuuteeni kuuluu siis kolme mummoa, yksi pappa ja kaksi ukkia. Äitini isä on isovanhemmista ainut ketä en ole tavannut, hän on kuollut jo äidin ollessa muutaman kuukauden ikäinen vauva.

Juureni ovat vahvasti karjalaiset. Äidin äidin suku tulee Sortavalasta ja isäni äidin suku Viipurista. Karjalaisuus on siis vahvin heimoperintö, vaikka puolet verestäni Keski-Suomesta kaiketi onkin peräisin.

Äitini mummo on opettanut minulle jo alle kymmenvuotiaana karjalapiirakoiden ja perunapyöröjen tekemisen. Taito jäi hyppysiin ja piirakat osaan kyllä yhä rypyttää. Kouluaikoina olinkin luokassa ainut, kelle tuo taito oli kotona opetettu. Mutta pyöröjä, noita lapsuusajan suuria herkkuja ei ole tullut aikuisiällä itse leivottua koskaan. 

Saman isomummon luokse karkasin aina pienenä sienikastiketta syömään. Olen siis oman perheeni mustalammas, kukaan muu ei syö edellenkään sieniä. Vanhempani kyllä olivat lapsuudessani kovia sienestämään, mutta keräsivät lähinnä rouskuja ja myivät ne sitten eteenpäin. Oma mummoni, isän äiti perehdytti minut myöhemmin parikymppisenä sienestyksen tarkempiin saloihin, näytti parhaat sienipaikat, miten ne löydetään ja käsitellään sekä säilötään. Myöhemmin olen sitten pyrkinyt joka vuosi opettelemaan yhden uuden sienen tunnistuksen.

Isän isä eli ukki opetti aikoinaan miten mato laitetaan koukkuun ja kuinka kalat perataan. Verkkojakin kävimme monen monituista kertaa laskemassa. Uskomatonta kyllä, ennen tätä kesää olen siis viimeksi harjoitellut tuoreiden kalojen siivoamista varmaan seitsemän vuotiaana. Kirjolohia olen toki fileroinut ja muikkuja perannut, mutta niitä ei lasketa. Kalanperkaus kuuluu siis samaan sarjaan kun pyörällä ajo, minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa.

Miksi juuri tänään muistelen näitä lapsuuteni tapahtumia? Yksi aikakausi elämästä on takanapäin, viimeisin isovanhemmista isäni äiti siirtyi ajan toiselle puolelle viime syksynä, pitkän ja raskaan sairauden uuvuttamana. Mummon ja ukin kesäpaikka siirtyi tuolloin perikunnalle ja on nyt myyty eteenpäin.  Tänään olimme siivoamassa ja tyhjentämässä mökkiä.

Mökillä ollessa yhtäkkiä aika pysähtyi; veljeni nuorin poika oli matkassa mukana ja seisoi laiturilla mato-ongella topakkana kuten mekin veljeni kanssa aikoinaan olemme seisseet. Sillä erotuksella, että meillä taisi olla keltaiset hessuhopon pelastuskaulurit kaulassa ainakin ensimmäisinä vuosina. Isäni eli nykyään Ukki, kaivaa takapuolipystyssä matoja, joita kukaan muu ei tietenkään löydä. Tätini mies istui grillipaikan penkillä vartioiden nuotiota ja öynöttää nuortamiestä sen minkä kerkeää. Tätini kulkee kesäinen lierihattu päässä ja nauraa vedet silmissä kaksikon sanailulle. Kalan syödessä nuorenmiehen riemu on rajaton ja äitiäni eli mummoa huudetaan apuun kalan irroitukseen. 

Omat ja veljeni lapset kuuluvat siis samaan onnekkaiden kastiin. Heillä on isovanhemmat opettamassa taitoja, joita me vanhemmat emme välttämättä ehdi, osaa tai ymmärrä välittää eteenpäin. Historia toistaa itseään ja karuselli jatkaa kulkuaan. Isovanhempien ja muiden esi-isien ja -äitien muisto ja perimä kulkee mukanamme ja onneksi voimme vaalia sitä arjen kiireiden keskellä.

Onnellisena juuristani ja siivistäni voin herätä huomenna uuteen arki aamuun!